SUURI SUOMEN-YSTÄVÄ ED BONJA ON POISSA
En oikein tiedä, mitä ajatella ja mistä aloittaa. Kuulin ystävältäni
Villeltä alkuviikosta, että Elviksen 70-luvun virallinen valokuvaaja ja
kiertuemanageri Ed Bonja on joutunut sairaalahoitoon Berliinissä.
Lisäksi kuulin, että tämä ei ollut mikään kontrollikäynti,
vaan että kyseessä on jotain vakavaa. Tämä tieto oli tullut Edin
berliiniläiseltä ystävältä, Elvis-fanilta nimeltään Claudia. Pian
Facebookiin ilmestyi rouvan alulle panema yleinen keräys, jonka
tarkoituksena oli saada rahoitusta Edin sairaalakulujen kattamiseen.
Tilanne muuttui päivässä entistä vakavammaksi ja tänä aamuna 4.9. sain
Saksan suunnalta suru-uutisen: Ed Bonja oli nukkunut pois. Olen elämäni
aikana menettänyt monta sukulaista, myös oman äitini, ja kuolema tuntuu
aina yhtä raskaalta. Näin tänään myös Edin
kohdalla, vaikka hän ei sukulainen ollutkaan.
Edward Michael Bonja, helmikuussa 1945 Chicagossa syntynyt
maailmankansalainen, tutustui Elvikseen mutkan kautta. Hänen enonsa, Tom
Diskin, oli Elviksen managerin Tom Parkerin oikea käsi ja ensimmäisenä
Ed monine sisaruksineen tutustui tähän ”Tom-setään” 40-luvun
lopulla. Ja kun 50-luvun puolivälissä Parkerista tuli Elviksen lähes
elinikäinen manageri, pääsi myös Bonjan perhe – Ed mukaan lukien –
kokemaan, millainen tämä maailman nuorisoa villinnyt uusi kiintotähti
oli. Perhe pääsi mm. Los Angelesin kuuluisalle, pahennusta
herättäneelle keikalle 28.10.-57 ja tunnetun ’68 Comebackin
nauhoitusten yleisöön Burbankissa. Ja kun vielä mentiin pari vuotta
tarinassa eteenpäin, niin Ed Bonja sai Parkerilta kutsun liittyä
syksyllä 1970 Elviksen kiertueorganisaatioon. Ja kun tästä mentiin
24 vuotta eteenpäin sai allekirjoittanut – siinä vaiheessa jo pitkän
linjan Elvis-fani – ensimmäisen kerran tietää, kuka on Ed Bonja.
Olin tasaisesti törmännyt Ed Bonjan ottamiin valokuviin fanitukseni
aikana. Hänen kamerastaan on valtaosa 70-luvun LP- ja
singlelevykansikuvista. Lisäksi 70-luvulla kuvia oli käytetty
rintanapeissa, julisteissa, kiertuekuvakirjoissa ja monenlaisissa
promomateriaaleissa.
Tiettyjä kuvia olin nähnyt Suosikin Elvis-jutuissa Jyrki Hämäläisen
aikana. Mutta itse valokuvaaja tuntui olevan mysteeri, kunnes vuonna
1994 ostin Joe Tunzin julkaiseman Standing Room Only -kuvakirjan. Se oli
täynnä Edin ottamia kuvia – ja niiden koukkuun
jäin. Tästä pari vuotta myöhemmin liityinkin – Edin vuosien 1977–1994
täydellisen hiljaiselon jälkeen – hänen pyörittämäänsä Photo of the
Month -valokuvakerhoon. Ja se sytytti kuvafanaattisuuttani entisestään.
Muistan kuin eilisen päivän, kun alkuperäisen ja
johtamani The OEPFC of Finlandin toisella Amerikan-matkalla elokuussa
1997 menin Memphisin East Brooks Roadilla sijaitsevan hotellin
Elvis-myyntihuoneeseen ja Edin pöydän luo. Oman jännitysmokani
takia erehdyin kysymään, onko herra Tunzi paikan päällä ja eteeni
pelmahti sen sijaan Bonja. ”Mysteerimies” oli siis oikeasti olemassa,
koska seisoi edessäni ja juttelimme. Lähdin hotellin aulassa minua
odottaneen ensimmäisen vaimoni luo, mutta kuinka ollakaan,
Ed käveli vähän ajan päästä perässäni vielä jutustelemaan lisää. Siitä
voin sanoa ystävyytemme alkaneen. Aaltopituus oli löytynyt valokuvien
kautta.
Yhteistä historiaamme olen puinut aikanaan hyvinkin tarkasti The King
-lehden numerossa 4/2013, joten nyt en jaksa siitä uusintaa kirjoittaa.
Pidimme Kalifornian San Dimasin ja Tampereen välillä hyvin
säännöllisesti sähköpostiyhteyttä Edin vielä rapakon takana
asuessa. Ostin häneltä pari kuvasuurennostakin olohuoneen
somistukseksi. Ja kun häntä elämä kohteli kaltoin joko terveyden osalta
tai taloudellisesti, keskustelimme näistä sähköpostitse. Hän kärsi mm.
las vegasilaisen ”managerin” totaalisesta vedätyksestä
2000-luvun alussa. Nousi jaloilleen ja jatkoi nöyrästi eteenpäin.
Samoihin aikoihin hän koki tyylipuhtaan parkermaisen ”lumetuksen” erään
tunnetun eurooppalaisen fan club presidentin taholta, joka julkaisi
lähes täysin kelvottoman kuvakirjan. Asia, johon liittyy
liian monta kiemuraa tässä kerrottavaksi. Mielestäni, ikävä kyllä, Ed
Bonja on ollut Elvis-maailman yksi tunnetuimmista, mutta samalla
hyväksikäytetyimmistä ihmisistä.
Suomalaisissa uskon Edin nähneen ja vaistonneen umpirehellisyyden. Kun
kesäksi 1999 järjestin hänet Pieksämäellä pidetyn Steamroller Blues
-tapahtuman vieraaksi tapahtumajärjestäjä Jarmo Raitiota auttaen, Ed
osoitti kiitollisuuttaan puheissaan, käytöksellään,
kirjoituksellaan ja The King -lehdelle antamallaan laajalla
haastattelulla. Tuona kesäkuun -99 puolivälin viikonloppuna opin
tuntemaan hänen hyvän huumorintajunsa, loistavan tarinankertojan
taitonsa ja musikaalisuutensa. Hän oli ilmi selvästi tohkeissaan,
kun allekirjoittanut ihasteli huokaillen Vanhojen Veturitallien noen
mustaamilla seinillä esillä olleita viittäkymmentä kuvasuurennosta. Hän
kertoi mielellään yksityiskohtia ja tarinoita vaikka jokaiseen kuvaan
liittyen, jos sikseen.
Ed karisti USA:n pölyt jaloistaan 2005 ja muutti Soestiin, Saksaan. Tuon
jälkeen yhteydenpito jotenkin helpottui ja parin vuoden päästä Ed jo
pitikin toisen valokuvanäyttelynsä Suomessa, kun Kotkan
Valokuvakeskuksessa elokuussa 2007 avautui ”I Shot Elvis” -niminen
livekuvanäyttely. Tuolloin – fan clubin Mikkelin kesätapahtumasta –
alkoi myös Edin lukuisten Suomen-vierailuiden sarja. Hän oli johtamani
fan clubin vakiovieras kahdeksana vuonna 2007 - 2014. Hän ilmiselvästi
piti suomalaisista, vähän ujoista mutta innokkaista
Elvis-faneista. Viiden vuoden tauon jälkeen Ed vieraili uudelleen – ja
ikävä kyllä viimeisen kerran – Kotkassa nyt heinäkuussa 2019. Sain
yhdessä vaimoni, KEA:n presidenttien Tomin, Villen ja lukuisten muiden
Elvis-fanien kanssa viettää laatuaikaa hänen kanssaan
kahden päivän ajan.
Oma lukunsa Edin – ja itseni kohdalla – on todellinen suurprojekti,
ensimmäinen suomalainen Elvis-valokuvakirja ”Elvis – We’ll Remember You /
Muistamme sinut”, joka julkaistiin heinäkuussa 2014. Se oli todellinen
voimainkoitus kuvakirjan palkatonta vapaaehtoistyötä
tehneeltä työryhmältä sekä Kotkan Valokuvakeskuksen toiminnanjohtaja
Timo Mähöseltä. Kun aikanaan kesällä 2013 esittelin kuvakirjaidean
hänelle ja visioin, kuinka tästä kirjasta tulisi hänen siihen asti
julkaistuista kuvakirjoistaan monipuolisin, jota myös
saman henkinen näyttely tukisi, Ed tokaisi ykskantaan: ”OK, let’s do
it!” Ja uskon vilpittömästi, että hän – työryhmän lisäksi – oli kirjaan
hyvin tyytyväinen. Sitä osoittaa myös se, että hän painatutti kirjasta
toisen painoksen muutama vuosi sitten ja myi
sitä hyvällä menestyksellä kiertäessään lukuisissa Elvis-konserteissa
ja -tapahtumissa tämän vuoden kesään asti.
Tämän kaiken kirjoittaminen on todella raskasta, sillä vaikka tekstiä
tulee, niin ajatus jumittaa koko ajan. Muistoni poukkoilevat Memphisin
elokuusta -97 Pieksämäen kesään -99. Istun ajatuksissani yhä hänen
kanssaan Karhulan Cumuluksen aamupalapöydässä 2007
valokuvanäyttelyn päättäjäispäivän aamuna, kun Ed esittelee tolkutonta
määrää juuri Saksasta ”löytyneitä” valokuvia, negatiivejä ja
pinnakkaisia. Muistan hänen karaokelaulunsa Kuopion Rauhalahdessa
kesällä 2008 ja hänen tanssihetkensä vaimoni opiskelukavereiden
kanssa Raumalla kesällä 2009. Kuopion WB Valokuvakeskuksen näyttelyn
avajaisissa tasan 11 vuotta sitten Ed otti minut huonekaverikseen
hotelliin, vaikkei minulla ollut minkäänlaista huonevarausta. Mieleen
tulee lounaspihvin pitkä odotus Hotelli Vantaan lounaalla
kesällä 2010 ja kuinka hän alleviivaten sanoi tarjoilijalle, ettei
hänen pihvinsä kylkeen pidä laittaa mitään terveellistä. Ja kuitenkin
pihvin päältä löytyi persiljatupsu, joka sai nopeasti kyytiä.
Oli hienoa majoittaa Ed vaatimattomaan kotiimme kesinä
2009 ja 2013. Tulen muistelemaan aamupalahetkiämme keittiön pöydän
ääressä ihan tavallisia jutellen sekä käyntiä lähijärven rannalla ja
lähimarketissa. Edin velmu naljailu minulle tietyissä
asioissa silloin tällöin ja päälle viekas katse jäävät mieleeni.
Ihmettelyni pärjäämiseensä suomalaisjunissa sukkuloidessa sai osakseen
napakan kuittauksen: ”I went to high school, y'know.”
Tuhottomasti muistoja mahtuu 22 vuoden varrelle ja silmäkulma kostuu
niitä tässä tilanteessa muistellessa. Pidän itseäni onnekkaana, kun olen
saanut tuntea niin hienon ja hyvässä mielessä tavallisen (lue:
suomalaisen oloisen) ihmisen. En tiedä, miksi sen sanoin,
mutta kun heinäkuussa Edin huoneessa lähtöheippoja halailimme, niin
sanoin ystävälleni: ”I love you, friend!” Nyt sen sanominen ei enää ole
mahdollista. Ed kirjoitti Pieksämäellä -99 minulle lahjoittamaansa
kuvasuurennokseen: ”The best thing was seeing you
again!”
Sanon omasta puolestani nyt: ”Ed, until I’ll see you again… some day!”
Ystäväsi/Your friend,
Hannu
